Anoppi toi pari vuotta sitten sukulaiseltaan saaman keltavadelman taimen. Suhtaudun hyvin skeptisesti puutarhavattuihin, kun kohdalle ei ole vielä kertaakaan osunut yksilöä, joka oikeasti maistuisi jollekin. Eikä meidän pihalla tarvi vattua erikseen kasvattaa, kun sekä tontin perukoilla että lähiluonnossa kasvaa villivadelmaa yllin kyllin.Tänä vuonna keltavattu teki ekan kerran marjoja, ja nehän olivatkin maukkaita! Eivät nyt ihan villivadelman tasoa, mutta melkein. Kokokin oli muhkea, kuivasta kesästä huolimatta - villivadelmathan ovat nyt aivan minikokoisia.
Ainoa miinus keltavatuissa on, että toivat mukanaan puutarhaan elämänlangan. Eipä tullut istutusvaiheessa mieleenkään, että ois pitänyt tsekata juuripaakku läpikotaisin. Nyt sitä helskutin lankaa saa nyhtää pois alvariinsa. Ja jonkin ihmeen kaupalla se on löytänyt tiensä myös kymmenen metrin päähän kasvihuoneeseen!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti