Takapihan darwinismia

Alku näytti niin hyvältä: melkein kaikki iti, ja harsot näyttivät voimansa taimien lempeänä kotina. Satotoiveet olivat korkealla: tästä varmaan tulee vuosikymmenen satoisin kesä.

Sitten tulivat ennätyshelteet ja kellastuttivat kasvien lehdet, eikä puutarhurikaan jaksanut kuin maata x:nä nurmikolla. Vesi kielellä odotettu kaalisato kutistui muutamaan, puiseen parsakaalin nuppuun, herneet jaksoivat tehdä vain pari litraa palkoja, ja maissintähkät ovat just ja just kämmenen mittaisia.

Enpä muista, olenko koskaan aiemmin joutunut tyhjentämään kasvimaita heinäkuussa, mutta nyt se tuli koettua. Nyhdin huonoksi menneitä kaalin taimia ja loput herneet pois, ja maa vain pölisi juurien alla. Mutta ei puutarhuri valita. Viime vuonna satotoiveet menivät hallan myötä, joten mieluummin annan helteen tappaa kasvini. Onpahan ollut huikean lämmin ja ihana kesä!

Kasvimaiden kunniapalkinnon saavat kyssäkaali, joka on tehnyt kauniin violettejä ja maistuvia kyssiä ruokapöytään, sekä tilli, jonka kruunut kohoavat jo miehen mitassa. Lohdutuspalkinnon saa peruna, joka keltaisista lehdistään ja kukkimattomuudestaan huolimatta tuottaa ruokapöytään suht. isoja ja makoisia pottuja.

Sen verran optimisti olen, että näin epävakaisten säiden kynnyksellä heitin multiin vielä muutamat pinaatin, retiisin ja rucolan siemenet. Ties vaikka ehtisivät jotain tuottaa ennen pakkasia.

Kukkapenkin tangokuningattaret

Liljat ovat nauttineet kesän kuumuudesta ja tyyneydestä. Sateet ja tuulet ovat olleet sen verran lempeitä, etteivät ole kaataneet liljoja nurin, ja kukinta on ennennäkemättömän runsas. Dementikkopuutarhuri on saanut yllättyä toinen toistaan komeammista liljoista, joskin miinusta on tullut siitä, että päässä alkaa heti soida "liiiiiljan kukka tulipunainen". Juu, alkuperäisbiisissä se on "lumivalkoinen", mutta ilmiselvästä syystä sanoitus muuttuu.

Oli meillä se lumivalkoinenkin liljankukka; maailman paras tyttökoira, joka oli syntynyt Liljan päivänä 20.5.1998. Samoin äitivainaan lempikukkia olivat ruskoliljat. Kauniit kukat tuovat siis mukanaan myös ison ikävän.

Korvessa asumisen yksi monista hyvistä puolista on se, että toistaiseksi meillä ei ole liljakukkoja, joten saamme nauttia kauniista kukista ilman ötököiden litsimistä. Siitä hyvästä on liljamopo karannut käsistä jo aikaa sitten. Ekat liljat olivat keltaisia ja tulivat jonkin puutarhalehden kylkiäisinä. Seuraavat olivat noita tummanpunaisia, sitten värivalikoima laajeni pinkkeihin ja oransseihin. Vaikka en puutarhassa mielelläni valkoista kesällä katsele, kun talvella sitä näkee riittämiin, sorruin myös Eyelineriin, jonka vitivalkoisia terälehtiä reunustaa ohut, punainen raita. Tänä kesänä erotin tuon raidan ensimmäistä kertaa - monena muuna kesänä olen ihmetellyt, miksi kukkapenkissä tönöttää valkoisia kukkia ja missä se Eyeliner oikein on. No siinähän se, ihan nenän edessä.

Karviaisfriikin onnenkesä

Taisi olla aikanaan Kauppilassa tarjouksessa 3 kpl vuoristokarviaisia. Pitihän niitä sitten ostaa, kun mainoslause makeasta aromista oli niin houkutteleva. Meni kuitenkin sen verran monta vuotta ilman yhtäkään marjaa, että vajetta paikkaamaan piti ostaa vielä pari Lepaan punaista.

Nyt ne sitten kaikki tekevät marjoja, jotka vieläpä kypsyvät! Vähänkö meni sormi suuhun, kun en ole tottunut käyttämään karviaisia muuhun kuin syömiseen suoraan pensaasta, enkä ole hillojen ystävä.

Pikagoogletuksella löytyi kuitenkin karviais-kardemummahillon ja karviais-minttuhillon ohje, ja kun kerran tuo luigi della casa tykkää hillovoileivistä, niin teen sille talviherkkuja varastoon. Eilen +30 asteen helteessä keitin jo ekan satsin kardemummaversiota, joka yllätti erikoisen mausteisella maullaan.

Juurivesalasta, päivää!

Viimeiset 8 vuotta kun on pitkin pihaa karjunut "Kasvakaa, "#%!" on tämä kesä tuottanut yllätyksiä yllin kyllin. Kukkapenkit pullistelevat ääriään myöten, ja osaa perennoista täytyy jo repiä kaksin käsin pois, jotteivät tukahduta muita alleen. Kasvimailla ruohosipulit, oregano, kurkkuyrtti ja ruusut leviävät pitkin poikin.

Ruusuja pukkaa myös kompostin luota hirmuista vauhtia, ja viinimarjapensaat ovat kasvaneet niin muhkeiksi, ettei niiden välistä pääse enää kulkemaan.

Joka kerta nurmikkoa ajaessa törmää kirsikoiden, luumujen, tyrnien ja karhunvatukoiden juurivesoihin. Parhaimmillaan/pahimmillaan nämä ovat jo melkein puolimetrisiä, ennen kuin niitä edes huomaa. Luonto alkaa siis käydä ylle omassa pihassa.

Toisaalta kauhea harmi tuhota juurivesat ruohonleikkurilla, etenkin kun tontilla on kaikille tilaa kasvaa. Pitänee ens keväänä tehdä juurivesansiirto-operaatio.

Vattuylläri

Anoppi toi pari vuotta sitten sukulaiseltaan saaman keltavadelman taimen. Suhtaudun hyvin skeptisesti puutarhavattuihin, kun kohdalle ei ole vielä kertaakaan osunut yksilöä, joka oikeasti maistuisi jollekin. Eikä meidän pihalla tarvi vattua erikseen kasvattaa, kun sekä tontin perukoilla että lähiluonnossa kasvaa villivadelmaa yllin kyllin.

Tänä vuonna keltavattu teki ekan kerran marjoja, ja nehän olivatkin maukkaita! Eivät nyt ihan villivadelman tasoa, mutta melkein. Kokokin oli muhkea, kuivasta kesästä huolimatta - villivadelmathan ovat nyt aivan minikokoisia.

Ainoa miinus keltavatuissa on, että toivat mukanaan puutarhaan elämänlangan. Eipä tullut istutusvaiheessa mieleenkään, että ois pitänyt tsekata juuripaakku läpikotaisin. Nyt sitä helskutin lankaa saa nyhtää pois alvariinsa. Ja jonkin ihmeen kaupalla se on löytänyt tiensä myös kymmenen metrin päähän kasvihuoneeseen!

Tärkein unohtui

Vähänkö hävettää: eilisestä leguumilistasta jäi pois ne parhaimmat, eli härkäpavut! Niistä on tulossa mukava sato, ja luigi onkin jo pariin otteeseen niitä kokannut. Hiukan on kuivuus härkäpapuja koetellut, kun ovat tekstuuriltaan normaalia nahnumpia, mutta maku on edelleen hyvä.

Tänä vuonna kasvimaalla tököttää Aquadulce Claudia ja Medes. Claudia ei ole ihan vielä syötävän kokoinen, sillä istutin sen vähän myöhemmin, eikä se saanut aloittaa elämäänsä harson alla.

Lankokullan kanssa syötiin härkäpapuja ekan kerran Morossa, ja kokemus oli sen verran huikaiseva, että saman tien ostin Chelsea Flower Showsta pussillisen papuja ja donkkasin ne kotimaan multiin. Siitä lähtien on härkäpavut kuuluneet meidän ruokavalioon.

Oli suorastaan rienausta lukea lehdestä viime viikolla, että härkäpapua kyllä kasvatetaan Suomessa, mutta vain eläinten rehuksi! Uskomatonta ajatella, että noin monipuolinen ja maukas ruoka-aine jää ihmisiltä saamatta, vaikka sitä täällä kasvatetaan ammattimaisesti. Kaupasta ei löydy härkäpapua missään muodossa. Eläimillä taitaa tässä maassa olla parempi ruokakulttuuri kuin ihmisillä.

Kuvassa on muuten myös Dolico del metroa. Aika mauton papu oli hän, mutta olkoon nyt tuolla kasvarissa, kun kerran satoa tekee.

Leguumit 2010

Kasvihuone ei tänä vuonna tuota kuin kourallisen papuja. Näköjään salkopavut eivät pidä kasvarissa asumisesta, joten ens vuonna täytyy keksiä niille uus asuinpaikka. Raksavastaava vois kehitellä pihalle Papulan, jossa pavuilla ois suojaa, mutta ei liikaa kuumuutta.

Dolico del metro eli Yardlong beans on ainoa salkopapu, joka tällä hetkellä tekee kasvarissa hedelmää. Osuvan nimen ovat sille antaneet, sillä hedelmät ovat piiiiiitkiä luikeroita. Kitchen Gardenissa sanoivat, ettei niiden maku ole kummoinen, mutta luotan siihen, että luigi della casa saa niistä jotain hyvää aikaan.

Pensaspavuista on aina tullut kasvarissa mukava sato, mutta tänä vuonna ei siemenpussien joukosta löytynyt ainuttakaan pensaspapua. Ens kevääksi täytyy tilata vahapapua, kun se kerran tykkää meillä asua ja maistuu hyvälle.

Ruusupapu Celebration kukkii parhaillaan täyttä päätä ja satoakin siitä lienee tulossa, kimalaisten määrästä päätellen. Joskus ennenmuinoin kasvatin ruusupapua lähinnä koristeena, enkä siitä satoa kerännyt, kun karvaisten palkojen syönti tuntui inhalta ajatukselta. Toissavuonna lankesin brittilehtien hehkutukseen hyvästä mausta ja mahtavasta sadosta, ja kasvatin ruusupapua uudelleen. Maku olikin yllättävän hyvä, mutta mahtava sato kutistui hallan takia muutamaan palkoon. Ens vuonna tarttee ostaa korkeampi obeliski - jouduin jo risuilla korottamaan tuota vanhaa. Celebration-parka yrittää kietoa rojottimiaan viereisiin tilleihin ja ottaa niistä tukea.

Hernesato jäi kuivuuden takia vähäiseksi (harvoin kesäaikana kastelen kasvimaita, koska vaikka kuinka truuttaisi vettä kasteluletkusta, onnistuu ainoastan kastelemaan n. millin verran mullan pintaa. Turhaa vedenhaaskausta). Pariin lisukkeeseen saatiin ainekset, ja vielä yritän sinnitellä muutaman hernepuskan kanssa, jotta luigi della casa saisi tehtyä risi e bisi, eli hernerisottoa. Uusi, maukas herneresepti löytyi Kitchen Gardenista: herne-minttu-feta-kananmunamuffarit. Niitä syötiin pari aamua sitten, ja jäi kyllä harmittamaan, ettei herneitä tule enempää.

Hurraa, Hinnonmäki!

Kitchen Gardenin välistä lävähti Dobiesin taimikuvasto. Pakko oli itseä ihan vähän kiduttaa ja selata se läpi. Viikunoita, limepuita, mandariinipuita, kiwimarjoja, mulberryä, "butterscotch flavoured" päärynöitä, pähkinää jos jonkinmoista.

Onnekkaat britit, kun voivat tuollaisia ihanuuksia suotuisimmilla alueilla kasvattaa (no okei, pikkusiskolla kasvaa persikka pääkaupunkiseudulla).

Vahingonilo pääsi kuitenkin valloilleen, kun huomasin ekan kerran aronian mainittavan brittijulkaisussa (ja vieläpä lajikkeen Viking, joka vahvasti viittaa Pohjoismaihin). Ja vanhaa tuttua Hinnonmaki Yellow -karviaista suosittelivat, tosin tällä kertaa ei pelkästään maun vuoksi, mitä ovat usein aiemmin tehneet, vaan pakkasenkestävyyden takia: "Bred in Finland, it's very hardy". Kova pakkas- ja lumitalvi saivat brititkin kääntämään mielenkiinnon Välimeren eksotiikasta Itämeren vastaavaan.

Terv. nimim. "Ai miten niin katkera"

Sielunsisko

Vaiko sittenkin -veli? No, joka tapauksessa meillä on hänen kanssaan yhteinen intohimo: fenkoli. Hän tosin syö sitä sievästi etukäpälillään oksaa pidellen; minä raastan kourakaupalla oksia suoraan suuhun.

Liekö aika kullannut muistot, mutta ekoina vuosina fenkolinkasvatus oli helppoa: sen kun vain laittoi siemenet multaan ja hetken päästä sai palkkioksi muhkeita bulbseja. Sen jälkeen on tuloksena ollut vain kuivakkoja, honteloita rojottimia.

Tänä vuonna fenkolinkasvatus koki uuden aallonpohjan: ostamani siemenet olivatkin yrttifenkolin, eivät bulbbifenkolin. Kovasti kyllä itävät, ja kieltämättä niiden maku on uskomaton yhdistelmä anista ja lakua, joten ei tuo nyt ihan turha istutus ollut. Chef voisi värkätä noista täytteen valkoiselle kalalle, ehkä mieluiten kuhalle. Ja kaipa noita johonkin leivonnaiseen voisi piilottaa.

Puutarhan kruunupäät

Tilliin tulee joka kesä himo. Pohjoismaita lukuun ottamatta maailma ei tunnu tätä yrttiä arvostavan. Glorian ruoka & viinin mukaan syy on siinä, että vain meilläpäin tilliin tulee mahtava aromi; muualla se on mauton ruoho.

Tillin maku tuo mieleen vastakeitetyt jokiravut, lapsuuden kesät, uudet perunat ja pakastusurakan. Vaikka tilli kestääkin pakastamisen suht. hyvin, en ole viime vuosina sitä viitsinyt pakastaa, vaan olen napsinut kaiken suoraan ruokaan ja suuhun. Tänä vuonna reissun takia kruunupäät ehtivät kasvaa vaivihkaa julmetun suuriksi, mutta uusia on yhä kasvamassa.

Tilli taisi olla ensimmäinen, minkä siemeniä ostin ekaan kasvimaahani. Hyvä ostos se olikin, sillä kyseinen siemenpussi kesti 8 vuotta - siemeniä jäi ylikin, mutta itäminen alkoi olla jo luvattoman huonoa, joten tänä vuonna investoin uuteen pussiin.

Rapukausi alkaa tänään :-)

Tää teki hilloa

Latvian matala teki kuin tekikin hirmuisen sadon, mikä ilahdutti kirsikkafriikkiä. Hapankirsikka ei tosin mikään makuelämys tuoreeltaan ole, mutta reseptikansiossa on varmassa tallessa portviinissä uivan kirsikkahillon ohje. Sitä käytettiin viimeksi vuonna 2006, jolloin edellisen kerran matala suostui tekemään muutaman marjan. Tänä vuonna ohjeen vaatimat 1,5 l kirssua tuli suht. helpolla poimimisella, mitä nyt hellemekko jäi oksiin kiinni, ja paarmat ja ampparit olivat kiinnostuneita sekä puutarhurista että kirsikoista.

Ens vuodelle sellainen nootti, että kirsikoista ei kannata poistaa kiviä sisätiloissa. Tai ei ainakaan ikkunan äärellä. Eikä vaatteet päällä. Onneksi luigi della casa tuli hätiin ja siivosi teurastamolta näyttäneen keittiön. Palkkioksi se sai tänä aamuna portviini-kirsikkahillovoileivän.

Taimitarhojen äiti

Matkalla Firenzestä Ligurianmeren rannalle, puutarhaturistin suu loksahti auki Pistoian kohdalla: yhtäkkä tien kummallakin puolella oli 2 kilometriä taimitarhoja täynnä mitä upeampia taimia. Erikokoisia magnoliapuita leikattuina monenmoisiin muotoihin, sinertäviä, kellertäviä ja vihreitä havuja, spiraalinmuotoisia puksipuita, tummanpunaisia lehtipuita tikkarinmuotoon leikattuina, palmuja, sypressejä, oliivipuita.

Ensimmäisenä tietysti tuli mieleen, miten tuonne pääsisi duuniin, ja toisena sitten se, että onneksi en asu paikkakunnalla, etenkin kun opas niin kovasti paheksui paikallisten tapaa istuttaa maisemaan täysin sopimattomia kasveja. Tällainen "mä otan tuollaisen ja sit 2 noita ja yhden tuollaisen ja sit tuon vielä ja noita tuolta ehkä 3 ja sit vielä..." -puutarhuri saisi tuolla aikaan a) hemmetinmoisen viidakon ja b) maailman mauttomimman sillisalaattipihan.

Eihän sitä loppujenlopuksi Italiassa tarvis pihalleen kuin yhden limepuun g&t:tä varten ja sit yhden persikkapuun ihan vain sen vuoksi, kun niitä siellä kasvaa. Ja tietty loppu piha ois kasvimaata munakoisoineen, tomaatteineen ja paprikoineen. No, okei, kyllä se yks magnolia vielä mahtuis mukaan. Ja oleanteri. Ja ihmeköynnös. Ja sypressi. Ja...

Jampat kyydittää keittokirjaa

Mahtavaa, että isot pojat ja tytöt tekevät nykyään telkkuohjelmia ja kirjoja keittiöpuutarhasta. Tai ehkä isot pojat ja tytöt ovat sitä tehneet jo jonkin aikaa, mutta nyt vasta tulokset näkyvät Suomessa. Monty, Jamie, Carol, ja viimeisimpänä Nigel kasvattavat oman ruokansa ja jakavat sekä puutarha- että ruuanlaittovinkkinsä tavallisten kuolevaisten kanssa. Paljon mielenkiintoisempaa kuin pelkkä kukkien kanssa näpertely!

Montyn ja Carolin puutarhuritausta näkyy ohjelmissa vahvasti, eikä ruokareseptit ole mitään maata mullistavia, mutta hyviä vinkkejä niistäkin on saanut, kuten esim. minttupuntin lisääminen höyryävään perunakattilaan, kun perunat ovat jo hiukan kuivahtaneet. Myös keitetyn perunan donkkaaminen oliiviöljyyn ja suolaan innosti kokeilemaan moista - kunhan vain perunalajike ja oliiviöljy ovat tarpeeksi maukkaita.

Nigel on kyllä keittiöpuutarhureista hellyyttävin. Jamppa puhuu avoimesti puutarhan tuholaisista (niitähän Briteissä riittää) ja tuo esille sen, ettei ruuan kasvatus aina mitään auvoa ole - itsekin poimin innoissani eilen nauriita ja parsakaalta lautaselle vain huomatakseni, että kuivuus oli tehnyt naurista tikkumaisia ja lautaselle päätyi enemmän kaaliperhosen toukkia kuin parsakaalta...

Nigelin ruokaohjeet ovat hyvin lähellä sitä, mitä meidän chef kutsuu hässäköiksi: mitä puutarhasta ikinä irtoaakin, donkataan ne pannulle ja katsotaan, mitä tulee. Ja hyväähän niistä tulee, jopa puisista nauriista. Jotenkin järkyttävää, että peruna pitäisi poimimisestaan tunnin sisällä kokata, jotta maku säilyisi hyvänä, eikä sokerit ehtisi muuntua tärkkelykseksi. Moinen nopeus ei todellakaan ole mahdollista muualla kuin omalla pihalla.

Munakoisot ja mummokoira

Siinä kaksi kasvarissa viihtyvää. Muilla näyttää olevan vähän hankalaa: kurkuista vain 2 selvisi kasvariin asti, ja niistäkin toinen nikottelee kitukasvuisena. Toinen on yhden kurkun tehnyt, vaikka normaalisti tähän aikaan vuodesta ollaan pulassa suuren kurkkusadon kanssa.

Pavut eivät tuota satoa, vaan kuihduttavat lehtiään tai ovat kokonaan itämättä. Paprikat ovat jämähtäneet niin pieniksi, että niistä tuleva sato mahtuu Barbien lautaselle. Helteestä huolimatta ilmankosteus on niin kova, että mätäneminen uhkaa tomaatteja.

Munakoisot ovat muhkeita ja hyvinvoivia, vaikka joutuivatkin alkukesästä vihannespunkki-invaasion kohteeksi. Vielä ei yhtään hedelmän alkua kuitenkaan näy, joten täytyy käydä vilkaisemassa Kitchen Gardenista, miten munakoisoja tulikaan kohdella. Muistaakseni viiden kukan jälkeen latvus tuli katkaista, jotta tyyppi keskittyy munimiseen, eikä kukkimiseen.

Ens vuodelle sellainen muistutus, että basilikat kannattaa istuttaa altakasteluruukkuihin. Tavisruukkujen kosteus ei riitä kasvattamaan bassuista tarpeeksi tuuheita. Saiskohan jostain nättejä tai edes nätin värisiä altakasteluruukkuja?

Buon vacanza!

Jälleen kerran ollaan luigi della casan kanssa tyhjennetty Ligurianmeri möyriäisistä, joten oli aika palata verdure della casan ääreen. Puutarhassa ei ollut ihmeempiä tapahtunut viikon aikana kovan helteen ja sen tuoman kuivuuden takia. Lähinnä apilat ja ohdakkeet olivat kasvaneet, ja sokeriherneet pullahtaneet siihen malliin, että menevät kattilan kautta koirille talvievääksi.

Heti kotiin päästyämme saimme kuitenkin tehtyä pikaevästä omista vihanneksista: luigi oli sen verran inspiroitunut viikosta mangiafagiolien läheisyydessä, että tekaisi pikapastan omista pavuista ja herneistä. Tänään pöyhimme rutikuivan mullan suojista muutaman perunan ja punajuuren ja donkkasimme mukaan parsakaalta ja salaatinlehtiä mukavaksi salaatiksi, ja kastelimme koko komeuden Italiasta tuodulla oliiviöljyllä.

Oli hauska huomata, että Italiassa ovat samassa kasvusyklissä: parvekkeilla komeilevat tomaatit olivat vielä raakoja, mutta kaupat pullistelivat papuja ja kesäkurpitsoja.

Palavaa rakkautta

8 vuotta sitten, kun nain tuon Avensis-miehen pois kuleksimasta, kollegat ostivat häälahjaksi pari tainta palavaarakkautta koristamaan uutta pihaa. Hauska idea, ja onnekseni olen saanut rakkauden kukoistamaan kukkapenkissäkin sen verran, että joka vuosi tulenpunaisia kukkia sieltä nousee. Ovat kuin pieniä huutomerkkejä vihreyden keskellä.

Tätä toista rakkautta lähdemme nyt polttamaan Italian auringon alle. Arrivederci!

Puutarhuri vs. myyrät 6-0

Talomme alkuasukkaat olivat pykänneet etupihalle pikkiriikisen kukkapenkin, jossa kasvoi mm. harjaneilikkaa. Ikinä en ollut moiseen kukkaan törmännyt, enkä kauheasti pitänyt sen kirjavuudesta - seassa kun kasvoi pinkin ja valkoisen eri muunnelmia. 70-luvun kukkakaupan neilikan retrotuoksu kuitenkin sai armahtamaan kasvin, ja siitä lähtien se on saanut vapaasti levitä pitkin kukkapenkkiä.

Ja kyllä se levisikin. Jep, imperfektissä. Toissavuoden julmetun suuri myyräpopulaatio nimittäin tuhosi koko harjaneilikkakasvuston. Kyllä harmitti, kun ei enää voinut omassa pihassa tuoksutella neilikkaa. Ihmetytti, miten myyrät saivatkin tuhottua kaiken niin perusteellisesti.

Uusi ihmetyksen aihe tuli tänä kesänä: kaikkien muiden kasvien keskeltä alkoi uudestaan pukata harjista ja vieläpä kukkivaa versiota - harjishan kukkii joka toinen vuosi. Jossain mullan uumenissa oli muutama siemen säilynyt, ja viime kesän olivat kasvaneet muiden kukkien suojissa piilossa. Myyrät siis hävisivät tämän kisan. Tai oikeammin kai voittivat, sillä nyt niille kasvaa syötävää ens vuodeksi, jolloin myyräpopulaatio on taas huipussaan...

Bowl of beauty

Oli se!

Tosin anoppi just kohotti panoksia pioninkasvatuskisassa: sain nimipäivälahjaksi kielolta tuoksuvan, valkoisen pionin. Sitä ei varmaan voita mikään muu kuin tillipioni, mutta tillipioni on hinnaltaan sen verran suolainen, ettei sitä noin vain donkata kukkapenkkiin. Toisaalta, alkaa tää track record pioninkasvatuksessa olla jo hyvä, mutta siltikin 50 egeä yhdestä pionista on järkyttävä.

Hei, klaani! Tässäpä oiva vinkki 50-vuotislahjaksi! Ellen sitä ennen saa lottovoittoa. Ja jos saan lottovoiton, niin sitten voitte ostaa 50-vuotislahjaksi limepuun, jotta koti-Luigin kanssa voidaan värkätä g&t:t kotipuutarhan antimista. Sillä toki lottovoiton iskiessä me siirrytään autuaammille kasvukausimaille ennen kuin kukaan ehtii sanoa "vino bianco secco, per favore".

Hyvää nimipäivää!

Ja hyvä päivähän tämä onkin: aamulenkki koirien kanssa oli suorastaan unelias, kun ei ainuttakaan ihmistä näkynyt missään, aamiaiseksi saatiin eka kurkku kasvarista, helleraja paukkuu ja elämäni ekat pionit aukesivat.

Näin sitä pikkuhiljaa täytyy myöntää oma keski-ikäisyytensä ihan julkisesti, kun nuo kirkuvan anilliinit pionit näkyvät ohikulkijoille asti. Kohtapuoliin aukeavat myös toisen pionilajikkeen kukat, jotka näyttävät olevan vaaleanpunaisia. Toivottavasti ovat Bowl of beautyä, koska se on aina viehättänyt silmää, enkä ole ikinä sellaista livenä nähnyt. Pionit on haalittu yhdestä jos toisesta alelaarista, joten niiden lajikkeista ei ole täyttä varmuutta.

Etupihan iso kukkapenkki on räjähtänyt ihan mielettömään kasvuun. Koko kevään harmittelin rikkaruohojen täplittämää multa-aluetta, mutta kyllä siitä ihan kukkapenkki on nyt tullut, ihan oikeine kukkineen. Liekö viime kevään hevonkakka saanut kukat riehaantumaan. Mikään kaunis näky se ei ole, kun kasvit siellä kasvavat aika randomisti. Jospa sitä ens keväänä vähän yrittäis rytmittää Titchmarshin ohjeiden mukaisesti.

Puutarhuri lomalla

Siis lomalla siitä työstä, jolla kustannetaan nämä kaikki siementilaukset ja Plantagen-reissut. Eihän toki keittiöpuutarhuroinnista lomailla tartte; sehän on niin helppoa. Sen kun vain tyrkkää siemenet multaan ja sitten menee lepariin nauttimaan virkistävästä valkoviinistä ja toplessista lomaheilasta. Sadonkorjuun aikaan nyhdän kasvit ylös ja vien ne kotichefille kokattavaksi. Dolcest vita ever!

Loman alkajaisiksi kirvelin, silolehtipersiljan ja tillin lisäksi kyssäkaali alkaa olla poimimiskunnossa. Muistan, kuinka joskus 80-luvun puolivälissä BFF:n äiti maistatti kyssää. Makea ja aromikas vihannes teki sen verran ison vaikutuksen, että vaikka BFF jäi 80-luvulle, kyssä on kuulunut meidän kesämenuun joka vuosi.

Kitchen Garden -lehden uusimmassa numerossa oli juttua kyssästä. Peribrittiläiseen tapaan siinä kehuttiin, miten makoisa kyseinen vihannes on pannulla paistettuna, ja kovasti varoiteltiin koskemasta kyssään sormin, ettei siihen jää sormenjälkiä. Britit kun lähinnä kasvattavat vihanneksia vihannesnäyttelyitä varten (me löydettiin tästä monta allegoriaa koiranäyttelyihin). Minä kyllä nappaan kyssästä ihan reilusti kaksin käsin kiinni ja syön sen mieluummin raakana. Vain ylikasvaneet yksilöt pyöräytetään meidän perheessä pannun kautta.

Lehdet kurtussa

Tällä kertaa lajintunnistus on kyllä satavarma - tuskin tää nyt voi olla mikään muu kuin savoijinkaali. Lehdet alkaa jo nyt olla mukavan kurttuiset.

Jamien vanha resepti savoijinkaalista, pancetasta, pinjansiemenistä ja mozzarellasta innoitti kasvattamaan omia kurttukeriä. Voi siis olla, että syksyllä syödään kyseistä ruokaa kyllästymiseen saakka, ellei kotichef sitten keksi jotain vaihtelua.

Viime vuonna kasvatettiin tavis valkokaalta. Tai no, tavis ja tavis, kyseessä oli kylmää kestävä lajike Tundra. Ihan mukavat kerät se ehti tehdä, eikä maussakaan ollut valittamista. Jonkin verran toukat ehtivät sitä kaivertaa, mutta eivät sentään riesaksi asti. Jos tää kaalinkasvatus alkaa tästä jatkua vuositolkulla, niin raksavastaavan täytyy varmaan viritellä harsoja tai verkkoja, joilla pitää perhoset pois munimasta kaalinlehdille.

Syntymän ihme

Juu, puutarhuri sekosi sukissaan, ja hehkutti aluksi ihan väärän kasvin äärellä. Parsakaalihan se sieltä pilkistää, eikä kukka-. Toivottavasti tämäkin lajike tuottaa miellyttävän yllätyksen: miten se kaupan mauton ja pierunhajuinen kasvis voikin olla niin raikkaan ja makean makuinen omasta kasvimaasta poimittuna ja suoraan pannulle donkattuna!

Tuo parsakaalilapsen vihreä sävy uhkaavasti innoittaa kasvattamaan ens vuonna romanescoa. Thompson & Morganin mukaan romanescossa on makea maku ja paremmat ravintoarvot kuin kukkakaalissa, ja onhan sen ulkonäkökin ihan mahtava. Laitetaan tilauslistalle.

Se huono puoli näissä omissa kasviksissa on, että hyvään tottuneena kaupan vihannesosastolla lähinnä itkettää, kun tarjolla on keinotekoisissa oloissa kasvatettuja, mauttomia, raakoja tai nuutuneita kasviksia. Ei sellaisiin haluaisi rahojaan laittaa, mutta oman pihan sesongin loputtua ei vaihtoehtoja ole.