Kaktuskennel

Joulukaktusihastuksellani on myös mustanpuhuva puolensa, kun näköjään olen erikoistunut pistokkaiden napsimiseen erinäisten äitivainajien kukista. Mutta onhan se kaunis ja elävä muisto, ja myös eräänlaista kierrätystä, sillä muistan tämän viimeisimmän äitivainaan ottaneen aikanaan pistokkaan pikkusiskolta saamastani kaktuksesta, jonka onnistuin jo tappamaan. Hyvässä lykyssä saan nyt kaktukseni mutkan kautta takaisin.

Sekin hauska puoli tässä pistokkaiden istutuksessa on, että ei ole aavistustakaan, minkä värisiä kukkia nuo kaktukset aikanaan tekevät. Tosin viimeisimmän äitivainaan tuntien ne ovat vaaleita, haaleita ja hillittyjä, kun taas meikäläinen pitää väristä, säkenöinnistä ja kirkunasta. Mutta ei ole muistopistokkaan karvoihin katsomista, vaan pitää toivoa, että saa noista poikasista kasvatettua yhtä muhkeita kaktuksia kuin mitä viimeisin äitivainaja, joka onnistui kasvattamaan kasvin kuin kasvin pelkästä DNA:n puolikkaasta.

Leuhkat eväät

Kyllä nyt on leuhkimisen paikka: olen saanut kasvatettua ainakin 20 San Marzanoa. Maailman hankalin nirppanokkatomaatti nöyrtyi viimein ja suostui kypsyttämään muutaman hedelmän ilman, että alaosa mätänee. Makua niissä ei ole nimeksikään, mutta kastiketomaattejahan ne on, eikä tuorekäyttöön. Kastikkeeseen ne sopivatkin mainosti mössöisen tekstuurinsa ja vähäisen siemenistönsä vuoksi.

Tomaatit kypsyvät nyt tiuhaan tahtiin, joten kasvarista saa melkein joka päivä hakea saalista. Suurin osa menee tomaattikastikkeeksi talven varalle (tomaatteja, paprikajauhetta, muscovadoa, suolaa, mustapippuria); loput sellaisenaan suoraan suuhun tai chefin rakastamaan Joanne Harrisin tomaattipiirakkaan (muropohjan päällä ranskankermaa ja dijonia, ja niiden päällä tomaatteja, suolaa, timjamia ja mustapippuria).

Keittiössä leijuu huumaava tuoksu. Myös banaanikärpästen mielestä. Ne eivät osaa päättää kumpi on parempaa: tomaattikastike vai luigin punkku.

Kimalletta kurtuilla

Kevään kaalimopo yskähti kirppojen takia pelkäksi pappatuntsaksi. Ensimmäinen vuosi, ettei edes kyssäkaalta saatu lautaselle. Muutama savoijinkaali kasvoi syömäkelpoiseksi, eikä niissä, ihme kyllä, ole edes toukkia. Liekö vieressä kasvaneet tillit karkoittaneet nekin (jep, ens keväänä meidän kasvimaalla kasvaa tukoittain tilliä). Ensimmäinen käkkäräpää wokattiin omien paprikoiden, siian ja kalakastikkeen kanssa, ja hyvältä maistui.

Yksi ruusukaalikin tököttää kasvimaalla ja on kasvattanut muutaman pienen ruusun varrelleen. Kunpa se nyt jaksaisi vielä vähän kokoansa kasvattaa, vaikka kasvukausi lähenee loppuaan. Yleensä ruusut ovat olleet täynnä pieniä toukkia, mutta nyt näyttävät mukavan napakoilta ja siisteiltä. Olisi kiva kerrankin saada niitä ruuaksi asti.

Jossain puutarhalehdessä oli vinkki, että toukat saa kaalista pois ennen ruuanlaittoa kastamalla kaali hetkeksi veteen, jossa on tilkka etikkaa. Kokeilukelpoinen vinkki, sillä aika monta kertaa on tullut lautaselta nypittyä höyrytettyjä toukkia...

Ens vuonna on pakko esikasvattaa kaalit kasvarissa ja istuttaa ne kasvimaalle mahdollisimman myöhään. Jospa se hämäisi kirpat muuttamaan meiltä pois. Pysyvästi.

Pompomfiilis

Dahliat alkoivat kukkia vasta näin myöhään, mutta ovat kyllä häikäisevä näky syvänpunaisine kukkineen. Ens keväänä pitää muistaa istuttaa ne heti esikasvatuskippoihin, niin alkavat kukkia vähän aikaisemmin.

Vaikka sää on vielä lämmin, tulee jo syksyfiiliksiä. Puutarhalehtiä lukiessa alkaa kynä käydä ja paperille piirtyä ideoita ens vuoden istutuksiin. Kaikki "tried and tested" -artikkelit täytyy lukea tarkkaan ja tehdä merkintöjä hyvistä lajikkeista. Melonia ois hauska kokeilla. Fenkolille pitää jättää reilusti tilaa kasvimaalla, jotta se saa tarpeeksi valoa. Rucolat, pak choit ja mizunat pitää istuttaa kasvarissa isoihin astioihin. Ja joka viikko pitää istuttaa jotakin, jotta syötävää riittää lumentuloon asti.

Varauduin jo kevääseen tilaamalla Kukkarilta isot säkilliset multaa ja kuorikatetta, jotta ei tarvi toukokuussa tuskailla roudan rikkoman tien painorajoituksen takia. Huikeaa palvelua Kukkarilta: tein tilauksen iltapäivällä, ja seuraavana aamupäivänä oli säkit pihassa. Kuorikaterumban vois tietysti aloittaa jo, mutta maa on niin märkää, että kottikärryt uppoavat nurmikkoon, jos niillä nyt lähtee huristelemaan, joten vetreytetään toimistoselkää sitten megalomaanisella kevätlapioinnilla.

Yläkarppaajan keltainen päivä

Kukapa olisi uskonut, että harmaan ja sumuisen päivän teemaksi nousee keltainen. Ensin aamulenkin jälkeen sai nyppiä tukkakoiran turkista keltaisia koivunlehtiä. Aamupäivän puhdetöinä ompelin koirien hihnoihin keltaiset heijastimet. Sillä välin hihnojen paremmat päät päättivät, että jahka tuo akka tuosta neulansa ja lankansa kerää kasaan, lähdetään kosteutta uhmaten päivälenkille.

Muina naisina rämmimme läpi pöpeliköiden ja metsien, ja haistelimme ah, niin muikeaa mädän tatin tuoksua. Yhtäkkiä jalkojen juuressa ja tassujen alla oli kanttarelleja. Olen samaa mieltä sieniguru Lasse Kososen kanssa, ettei kanttis mikään hääppöinen ruokasieni ole, mutta kun sitä nyt nenän edessä oli, nappasin ne mukaan. Ja niin alkoi päässä muhia ajatus pasta-ateriasta. Tämä nainen kun ei ilman pastaa pärjää paria päivää kauemmin (tässä kohti karppaajat tukehtuvat laardiinsa).

Sen verran älykäs olen jossain vaiheessa heinäkuuta ollut, että olen istuttanut vahapapua ämpäreihin siinä toivossa, että syksystä tulee lämmin, ja saamme vielä toisen papusadon. Iloisenkeltaiset palot vilkkuivat lehtien alta sillä välin, kun suihkuttelin kuraa pois 12 tassusta, joten keltainen pasta-ateria kohosi potenssiin kaksi (kuran himmentämänä).

Ja potenssiin ties mitä, kun kaivoin keltaisesta Martellin pussista spaghettinia, keitin pastat, ryöppäsin keltaiset pavut, paistoin sienet keltaisessa voissa ja raastoin annoksen päälle keltaista, 3 vuotta kypsynyttä Parmesania. Valkoviini valitettavasti oli grüner veltlineriä, joten siinä keltaisuus hiukan onnahti. Tosin viininjuontihan aiheuttaa jossain vaiheessa keltaisuutta maksasairauden muodossa, joten sinällään teema säilyi.

Keltaisuus voi yllättää vielä tänään, sillä Aamulehdessä oli torstaina yllättävän hyvä kurpitsapiirakan ohje. Piirakkaan tuli kurpparin lisäksi chiliä, inkivääriä ja seesaminsiemeniä. Pakko kokeilla.

Muumioita ja punaposkia

9 vuoden ihmettelyn jälkeen punakanelit päättivät ruveta tehtailemaan omenia. Sato ei ole yltiöpäisen runsas, mutta sen verran iso, että täytyy oikein miettiä, mitä noilla tekisi. Ehkä vain pitää leipoa pakastimet täyteen omppupiirakkaa ja -muffareita, joilla sitten talven mittaan kerryttää rasvavarantoja, jottei tule kylmä. Luonto toki hoitelee osan sadosta istuttamalla lintujen nokkimiin reikiin muumiotautia, joten nurmikkoa täplittää joka päivä ruskeat, valkopilkulliset ompunraadot.

Harmittaa kyllä, että aikanaan tuli istutettua näitä leipomisomenoita herkutteluomenoiden sijaan. Mutta siinä vaiheessa ei tajunnut, että täällä päin voi kasvattaa makeampiakin lajikkeita, kuin noita pohjoisen kuivia ja kirpakoita vaivaisomenia.

Luumusatokaan ei päätä huimaa, eikä niitä harvoja hedelmiä suuhun asti meinaa saada, kun kuoret halkeilevat runsaiden sateiden takia, ja home hiipii halkeamista sisään. Mutta hyviä ne harvat ehjät ovat. Kasvavat vain niin korkealla, ettei tällaisella tappijalalla ole asiaa niiden poimimiseen.

Se toinen luumupuu on vielä hankkimatta, vaikka paikka sille jo löytyi. Jospa viimeistään ens kuussa puutarhaliikkeet alkaisivat tyhjentää varastojaan huippualennusten kera.

Karvoja kurkussa

Viidakoksi kasvarin muokanneet minikurpitsa ja melonikurkku alkoivat jo olla heikossa hapessa, joten rupesin niitä siirtämään autuaille kompostimaille, kun kerran eivät olleet satoakaan tuottaneet. Hirveä urakka setviä niiden toisiinsa takertuneita lonkeroita, etenkin kun ovat niin piikikkäitä pirulaisia kumpainenkin. Luigin hanskat ja oksasakset osoittautuivat parhaimmaksi arsenaaliksi, joskin käsivarret raapiutuivat niistä huolimatta kauniin kirjaviksi.

Viimeistä melonikurkkuämpäriä siirtäessäni huomasin ämpärin takana nököttävän, suloisen karvapalleron: ihka elävä Cetrolo melone! Täytyi heti kiikuttaa se chefille ihmeteltäväksi. Varovasti viilsimme vauvanvihreän kuoren halki, ja sen sisältä paljastui täydellinen risteymä kurkkua ja melonia: raikas, makeahko, rapea ja miellyttävä pullero. Tosin hyvin karvainen sellainen. Mainio lisä salaatteihin, mutta liian makea chefin hapanleivän päälle.

Söisinkö lisää? Si, certamente! Kasvattaisinko uudestaan? Ainoastaan sen takia, että siemeniä on vielä jäljellä. Kauhea vaiva ja paapominen moisen tilaa vievän pörrön takia.