Kaktuskennel

Joulukaktusihastuksellani on myös mustanpuhuva puolensa, kun näköjään olen erikoistunut pistokkaiden napsimiseen erinäisten äitivainajien kukista. Mutta onhan se kaunis ja elävä muisto, ja myös eräänlaista kierrätystä, sillä muistan tämän viimeisimmän äitivainaan ottaneen aikanaan pistokkaan pikkusiskolta saamastani kaktuksesta, jonka onnistuin jo tappamaan. Hyvässä lykyssä saan nyt kaktukseni mutkan kautta takaisin.

Sekin hauska puoli tässä pistokkaiden istutuksessa on, että ei ole aavistustakaan, minkä värisiä kukkia nuo kaktukset aikanaan tekevät. Tosin viimeisimmän äitivainaan tuntien ne ovat vaaleita, haaleita ja hillittyjä, kun taas meikäläinen pitää väristä, säkenöinnistä ja kirkunasta. Mutta ei ole muistopistokkaan karvoihin katsomista, vaan pitää toivoa, että saa noista poikasista kasvatettua yhtä muhkeita kaktuksia kuin mitä viimeisin äitivainaja, joka onnistui kasvattamaan kasvin kuin kasvin pelkästä DNA:n puolikkaasta.