Osa taimista alkoi jo sotkeutua toisiinsa esikasvatuslaatikossa, joten hain varastosta seuraavan purkkikoon esille ja aloin odottaa inspiraatiota - puutarhajuttuja kun ei voi tehdä vain siksi, kun niitä pitää tehdä, vaan hetken tulee olla täydellinen, jotta siitä saa parhaimmat fiilikset irti.Ja tulihan se sieltä: vaikka oli sata astetta pakkasta, aurinko paistoi ihanasti, ja sen säteet välkkyivät piemontelaisessa valkoviinissä kovin kesäisesti. Siispä menimme valkoviinin ja esikasvatuslaatikon kanssa kodinhoitohuoneeseen, kaivoimme dibberin esille ja rupesimme siirtämään suurimpia taimia uusiin asumuksiinsa.
Olisi tosin pitänyt heti kuunnella kotiluigia, sillä merkkasin taimet vahingossa vesiliukoisella tussilla, joka jo ensimmäisestä kastelusta muuttui siniseksi sotkuksi. Onneksi vielä oli lajikkeet tuoreessa muistissa, joten sain tehtyä merkinnät uusiksi 99%:n varmuudella. Mahtaakohan taimien merkkaaminen ikinä sujua ilman turaamista?
Keittiön tasot alkoivat täyttyä taimilaatikoista, joten raksavastaava keksi hakea varastosta Lidlin minikasvarin ja väsätä siitä taimihyllykön "koristamaan" keittiön pöytää. Nyt saavat kaikki taimet yhtäläisesti valoa ja ovat turvassa uteliaalta pikkumustalta.
Miten se joka vuosi meneekin niin,että aina jotkut nimilaput sekaantuvat, hukkaantuvat tai unohtuvat muuten vaan täysin :)
VastaaPoistaJuuri samaa mieltä olen, että näin puutarhan kanssa pitää elää, nauttia siitä ja tehdä työtä inspiroituneena. Minä en oikein pilvisinä päivinä jaksa tarttua kovin vaativiin kasvipuuhiin, mutta aurinko saa aina inspiraation heräämään.
VastaaPoista