Uusi menu

Pikkuhiljaa alkaa sesonki vaihtua kasvimaalla. Pinaatit, mansikat ja herneet ovat muisto vain, ja nyt aletaan keskittyä papuihin, kurpitsoihin ja juureksiin. Herneet olivat pettymys tänä vuonna. Kelvedon wonderin "siemenet" olivat jo niin iäkkäitä, etteivät itäneet hyvin, ja kasvupaikkakin jäi maissien ja parsojen varjoon. Rondo kasvoi suht. hyvin, mutta siitä ei paljoa iloa ollut, kun se ei ole kovinkaan maukas lajike, ja kehtaa vielä tehdä massiivisen pulleat palot, joiden sisällä onkin vain ärsyttävän pikkiriikkiset herneen pipurat. Ja matoja.

Raitajuuri Chioggia ei itänyt, mutta keltajuuri Burpees golden globe tekee mukavasti iloisen keltaisia mukuloita. Harmi vain, etteivät maistu juuri millekään. Ens vuonna vois kokeilla ihan oikeaa punajuurta, jahka löytää hyvän lajikkeen. Chioggia on ollut niin makean maukas ja vieläpä kaunis marianneraitoineen, että vaikea löytää sille voittajaa.

Palsternakkakin tekee hyvää satoa, ja mikäli ei ihan heti tule yöpakkasia, saadaan jopa oikeita kurpitsoja ruokapöytään, kesäkurppareiden lisäksi (taas tänä aamuna poimin kymmenkunta käsivarren pituista ja paksuista kesäkurpparia odottamaan chefiä). Perunaa on pienen armeijan tarpeiksi asti. Helteitä on onneks luvattu vielä pari kuukautta, niin ei ehkä ihan heti tarvi ruveta miettimään säilöntävaihtoehtoja. Tuoreena kun kaikki maistuu niin paljon paremmalta.

Nimi on enne

Samperin Lungo, kun sen hedelmät eivät nuorina erotu lehtivarsista. Yhtäkkiä sitä vain huomaa, että maata pitkin luikertelee jo käsivarren mittainen kurppari, ja sitten onkin kiirus sitä poimimaan. Chefin kanssa luetaan keittokirjat puhki kohdasta "courgettes" ja yritetään keksiä hyviä reseptejä. Piemontessa sain ihanan kurppariantipaston, joka olisi mahtava osata replikoida. Hyvää oliiviöljyä ja tilkkanen etikkaa siinä oli, ja jotain kivaa maustetta. Minttuakin, ehkä.

Ennenvanhaan ihmettelin, kun isosisko tuskaili valtavan kesäkurpparisadon kanssa, ja puutarhakirjoissakin varoitellaan, ettei kannata istuttaa kuin 1 kurpparipuska vuodessa, kun sen sadosta riittää mainiosti koko perheelle. Meillä ei ole koskaan aiemmin ollut sadon kanssa ongelmia; pikemminkin ollaan jouduttu odottelemaan kurppareita ja tuskailemaan, kun niiden päät alkaa mädätä ennen kuin ehtivät ruokapöytään. Lämmin ja sateinen kesä lienee aiheuttanut sen, että nyt riittää kurppareita koirille soseutettavaksi asti.

Eilen tehtiin kurpparista, pastasta ja pancetasta carbonara, eikä yhtään ihmetelty, miksi The River Café pitää Lungoa parhaimpana kurpparina. Tekstuuri säilyy miellyttävänä, maku on mukavan pähkinäinen, eikä ulkonäössäkään ole valittamista. Tästä taitaa tulla meidän vakikurppari.

Rooma vs Firenze

Sentään jotain positiivista tähän murheelliseen kesään: fenkoli onnistui! Nyt sitä vasta tajuaa, miten onnen potkima sitä puutarhan alkuaikoina oli: kainalossa oli törkeän nuori jamppa (nyt se on jo vajaa nelikymppinen!), tuholaisia ei ollut (jopa ruusukaali onnistui ekana vuonna!) ja kaikki siemenet tuotti satoa pelkästään tyrkkäämällä ne multaan. Fenkoli oli niin takuuvarma, että sitä tarjottiin joka aterialla balsamicossa uitettuna.

Muutaman vuoden päästä fenkoli osoitti nirppanokkaisuutensa, kun se pullukoiden sijaan kasvatti vain pitkiä kuikeloita, joita sitten nokkaa nyrpistellen silputtiin salaatteihin. Viime vuonna ei maailmalta löytynyt kuin yrttifenkolin siemeniä, joista ei kasva mötiköitä ensinkään, vaan pelkästään tillimäistä hörsylää.

Paolo Arrigon kirjassa mainittiin, että fenkoli tarvii paljon valoa, joten istutin sitä tänä vuonna erityisen valoisaan paikkaan - kunnes taustalla oleva aronia ja vieressä kasvava herne päättivät luoda synkän varjon fenkolin ylle. Sen verran valoa jostain onneksi siivilöityi, että fenkoli jaksoi kasvattaa muutaman ison mötikän kuikeloiden rinnalle.

Arrigo on sitä mieltä, ettei fenkolia edes kannata kasvattaa, kun se on kovin hankala, mutta tyypillä ei selvästikään ole pohjalaista geeniperimää. Fenkoli on niin upean makuinen vihannes, että varmasti kasvatan sitä niin kauan, kuin toimistorotan selkä taipuu istutuspuuhiin. Di Firenze näyttää olevan se lajike, joka on parhaimman sadon ja valkoisimmat mötikät tuottanut. Tämän vuoden merkki on Romanesco, joka tekee myös hyvin maukkaita, tosin vihreitä (ei väri fenkolia pahenna), mötiköitä.

Fenkoli on valitettavasti yksi niistä vihanneksista, joita ei ikinä selvin päin voi kaupasta ostaa. Muutaman kerran olen himoissani sortunut marketin fenkoleihin vain todetakseni, että ne ovat pelkkää selluloosaa, joissa ei ole minkään valtakunnan makua. Kuten tomaatit, kurkut ja parsat, fenkoli kelpaa ihmisravinnoksi ainoastaan itse kasvatettuna.

Missoni-mania

Maalaushulluus iski, ja nyt puutarhuri kulkee maanisena suti kädessään ja miettii seuraavaa kohdetta. Kukkatikkaat saivat jo Missonia ylleen, ja nyt on käsittelyn alla köynnösristikko. Kalliiksi tulee tämäkin iili, sillä nythän on ihan pakko hankkia uudet ruukut sekä tikkaille että ristikon eteen. Entiset riemunkirjavat tai siníset eivät sovi alkuunkaan uuteen värimaailmaan. Ja hiukan myös tuo lohenpunainen begonia riitelee tikkaiden kanssa, joten uudet kukatkin vois hankkia.

Lintujenruokintateline näyttää epäsopivan valkoiselta, joten täytyy pikaisesti sutaista se pinkiksi. Sitten jää murheenkryyniksi vain tuo sininen sadevesitynnyri. Tarttuiskohan siihen jonkin tartuntamaali, jonka sitten vois pinkkiyttää...

Parempi prinsessakausi nelikymppisenä kuin ei ikinä.

Juomukurppari

Eka "Firenzen pitkä" eli Lungo di Firenze -kesäkurpitsa venähti sen pituiseksi, että päätyi ruokapöytään. Nimestään huolimatta sitä ei kuulemma kannata liian pitkäksi päästää, jotta erinomaiseksi ja pähkinäiseksi kehuttu maku ja napakka tekstuuri säilyvät hyvinä.

Kurpitsan ulkomuoto osoittautui todellakin olevan "ribbed for your pleasure", sillä siitä leikatut, ratasmaiset lantit olivat hauskannäköisiä, suorastaan kauniita, salaatissa. Maku oli raikas, eikä siinä ollut kesäkurppareille tyypillistä ulpukkamaisuutta. Täytyy seuraavaksi koittaa pyöräyttää lungot pannulla ja maistaa niitä lämpiminä. Lungo tosin on niin macho, että tuntuu pukkaavan vain miespuolisia kukkia, joten voi olla, että hedelmät jäävät harvinaisiksi herkuiksi.

Paolo Arrigon kirjassa oli mielenkiintoinen kesäkurppariresepti, jota täytyy kokeilla: kurpparisiivuja kuivataan ensin uunissa ja sitten paistetaan rapeiksi pannulla. Paolo tosin uittaa niitä vielä oliiviöljyssä ja etikassa ja turskauttaa päälle valkosipulia ja minttua. Ei kuulosta pahalta sekään.

Goljatti kiipeää

Skeptikko oli skeptinen, kun luigi tuon ruusukaaren asensi. Ei kai nyt edes ruusupapu noin korkealle luikertelisi. Skepsismi kasvoi kasvamistaan, kun ruusupapu ei alkuunkaan lähtenyt itämään. Mutta yhtenä päivänä Goliath oli saavuttanut jo ensimmäinen poikkipuun ja seuraavana päivänä kurkotteli jo kymmeniä senttejä korkeammalle. Toinen Goliath kiemurtelee ympäri etupihan pergolaa, ja kolmannelle rakensin juuri sillan kahden pikku obeliskin välille, kun se oli kasvanut hyvän matkaa obeliskin yli. Tulipunaisia kukkanuppuja on jo näkyvissä, joten kohtapuoliin saadaan ruusupapuja myös ruokapöytään.

Vahapapukin onnistui yllättämään. Se oli huomaamatta puskenut vartta pitkin kasvihuoneen lattiaa (lattiapinta-alasta on vain murto-osa enää näkyvillä, kun italialainen melonikurkku kasvattaa muhkeita varsia ja lehtiä - muttei hedelmiä) ja tehnyt muutaman pavunkin. Chef voisi tämän päivän grilluuksille kehittää lisukkeen vahapavuista ja kesäkurpitsasta. Challenge time!

Niin, ja sekin yllätti, kun aamulla mittarissa oli vain +5 C. Great.

Paholainen pitäköön Pradansa

Meidän keinu luottaa tänä sesonkina Missoniin.

Keinuparka tuli meille vuosia sitten rescuena; rumana ja likaisena. Luigi sitä pesi ja hioi ja haki monta monituista maalipurkkia, kun yritettiin soinnuttaa keinun sävy talon keltaiseen tiiliseinään. Lopulta oikea keltainen löytyi, ja keinu alkoi näyttää kelvolliselta näyttäytymään julkisesti puutarhassa.

Tänä kesänä keinu oli taas likainen ja rapistunut, joten käännyin designguruni puoleen ja kysyin, minkä väriseksi keinu olisi hyvä maalata. Arvasin, että nainen, jonka mielestä jopa koirien pitäisi olla vaaleanpunaisia, osaisi antaa varman mielipiteen, enkä pettynyt. 3-vuotiaan vastaus tuli kuin apteekin hyllyltä: vaaleanpunainen. Kun siihen vielä lisättiin isosiskon visio Missonin tyyppisestä värityksestä, oli pakko lähteä siltä istumalta Bauhausiin valitsemaan sävyjä.

Seuraavaksi maalausasemalle (ei meillä normaalisti pidetä kulahtanutta bukleemattoa asfaltilla) päätyy kukkatikkaat.